Ahne pyytää ja tyhmä maksaa Bangaloressa

Tässä 8 miljoonan asukaan kaupungissa on noin 90.000 moporiksaa. Lehtien ja nettipalstojen mukaan tyypillinen riksakuski eli ’auto driver’ on henkilö, joka
- käskee sinua poistumaan, jos ehdotat ’ajetaan mittarin mukaan’
- vaatii 1,70 e matkasta, jonka hinta on 0,85 e, jos kysyt hintaa ennen lähtöä
- vaatii puolitoistakertaista yötaksaa klo 19, vaikka se alkaa virallisesti klo 22
- ajaa kiertotietä, jos mittari on päällä
- vaatii perille päästyänne 0,34 e enemmän kuin mittari osoittaa
- käyttää karkeaa kieltä, jos olet eri mieltä matkan hinnasta
- väittää, että mittari ei toimi ja vaatii siksi posketonta hintaa
- vaatii ylimääräistä, koska ei voi saada paluukyytiä tai koska sataa tms.
- ajaa useimmiten mopolla, jossa on vanha mekaaninen mittari ja sitä on käsitelty niin että se näyttää jopa 50 % enemmän kuin uusi digitaalinen taksamittari samalla matkalla

Pahasti haisee palveluhenki, suomalais-luterilainen pyrkii välttelemään mokomia huijareita. Kyllä Bangaloren Besserwisser tietää miten hinnat menee pykälien mukaan. Lähtöhinta on 0,17 e ja 2 km:n jälkeen tulee 0,12 e/km.

Täällä on nyt kova poru hinnoista. Virallisiin hintoihin tulee korotus elokuussa: lähtöhinta 0,29 e + 0,15 e/km. Nykytaksalla mittarin mukaan 5 km maksaa 0,53 e mutta käytännössä kuski vaatii siitä jopa 0,85 e. Uusilla taksoilla virallinen hinta on 0,74 e mutta ne rosvot tulevat varmasti vaatimaan 1,20 euroa!!!

Syyllinen Bangaloren tilanteeseen on lehtien ja nettipalstojen mukaan selvä. Bangaloren IT-buumi on tuonut kaupunkiin hyvin ansaitsevaisia - jopa ulkomaalaisia - jotka ovat kovin tyhmiä. He suostuvat maksamaan mitä tahansa, kuin raha jossain IT-puussa kasvaisi. Ja sitä tyhmyyttä käyttävät hyväkseen ovelat riksakuskit, jotka toimivat kuten tavalliset intialainen kauppiaat. Tyhmä ei ole se, joka pyytää vaan se, joka maksaa. Sentimentti on markkinoilla kuitenkin sellainen, että röyhkeille riksakuskeille ei tavallisilta kansalaisilta sympatiaa heru.

Siirtomaaherran kannalta tässä puhutaan pienistä rahoista. Mutta jos verrataan bruttokansantuotetta per capita - dollareissa Suomessa n. 36.000 ja Intiassa 3.600 - niin saadaan hiukan suuntaa näihin taksikuluihin. Kuvittele että sinun kuukausipalkkasi olisi kymmenesosa nykyisestä. Paljonko siitä rahasta riittäisi taksipalveluihin? Edes mopon kyydissä…

Iloisesti tervehtien Tapani
- jota pelottaa riksan kyydissä vain 3 asiaa: päästäänkö ehjänä perille, missä se perille sijaitsee ja miten älyttömästi siitä joutuu maksamaan

P.S. Vähän harmittaa. Tulimme seurueen kanssa eräänä iltana ravintolasta. Saatiin kadulta kaksi riksaa, sovittiin kahdesta riksasta 150 rupiaa. Perillä maksoin meidän mopon - jonka osuus oli siis 75 - mutta iloisena ehjästä ja kuivasta kyydistä sanoin: ’tosson 80, pidä loput!’ Noustiin pois, kuski ryntää luokseni levitellen setelinippua: ’tässä on 60!’ Nyt meinasi suututtaa, meinaako se huijata minulta 20!? No, otin setelit ja laskin näkyvästi: ’20, 40, 60, 70 ja 80 - hah!’ Kuski poistui tyytyväisenä, oli saanut yksinkertaiselta länkkäriltä sittenkin yli kaksinkertaisen hinnan. Punessa riksat laskuttivat mittarin mukaan.

Vaikka täälläkin moni asia on päälaellaan

P.S. Vähän kyllä harmittaa. Tämä ei nääs liity erityisesti Intiaan.

- epäloogisuuteen jo tottunut
tuoreesti tervehtien Tapani

Tarkoittaa että jutun tärkein asia turautetaan julki vasta viimeisellä rivillä.
Tiedättehän: ensin ei tule mitään, sitten ei mitään - hups, tulipas sitä!
Se myös auttaa niitä, jotka kirjoittavat ns. ”ketsuppi-tyylillä”.
Se olisi huisin modernia ja varmaan edistäisi aivojen verenkiertoa.
Tarvitaan komento, joka laittaa viestin rivitkin väärään järjestykseen.
Keksikää tekstinkäsittelyohjelmiin parannus.
No, jos kiire kuitenkin sallitaan, toivon apua bittinikkareilta.

Vaikka toisaalta - mihin meillä on aina niin kiire?
Säästäähän se huikeasti aikaa, kun ei tarvitse rullata pitkän ketjun loppuun!
Moderni ihminen etsii tuoretta tietoa! Vanha on vanhaa!
Mutta silti väitän Sidille:

Kronologinen tarina heittää häränpyllyä kun blogissa uusin on ensimmäisenä.
Olen Sidin kanssa täysin samaa mieltä epäloogisuudesta.

Et ole voinut ENSIN vastata ja vasta sitten lukea kysymyksen.
Eihän se voi mitenkään mennä niin!
Kun lähetän viestin, sen ALKUUN laitetaan vastaus.
Ja sama sähköpostiviesteissä.
Minua sitten ärsyttää plogeissa tuo nykyinen tekstien aikajärjestys.

Ystäväni ja lukijani Sidi kirjoittaa lähettämässään viestissä:
Tartun tässä kaikille tuttuun, mielenkiintoiseen ja moderniin ilmiöön.
Ihan alkuun toivon, että hoksaat lukea nämä rivit oikeassa järjestyksessä.

Meilien ja blogien järjestys on epälooginen ja epäkronologinen.

Myymisestä, käyttämisestä ja hallussapidosta tulee rangaistavaa

Karnatakan osavaltion parlamentti hyväksyi viikko sitten lakiesityksen. Lehmien kuljettaminen ja teurastaminen sekä lehmänlihan myyminen, käyttäminen tai hallussapito ovat rangaistavia tekoja. Niistä tuomittakoon sakkoihin tai enintään seitsemäksi (7) vuodeksi vankeuteen. Kuollutta lehmää löytää kyllä vielä helposti länsimaisten ravintoloiden ruokalistalta. Paitsi ei yhdestäkään Intian MacDonaldsista.

Eläviä lehmiä ei ihan täällä Bangaloren keskustassa näy mutta vähän syrjemmässä niitä kuljeksii vapaina kaduilla. Eivät todellakaan välitä liikenteestä tuon taivaallista. Lehmän hätistely liikenteessä on sopimatonta. Kerrotaan että ylirauhallinen lehmä on joskus aiheuttanut pari tuntia kestäneen kiusallisen tilanteen valtiovierailun saattueelle. Siksi ne kuulemma pidetään poissa suurkaupunkien keskustoista ja tärkeimmiltä liikenneväyliltä. Siis lehmät, ei saattueita. Niitä ohjaa jonkinlaiset lehmäpoliisit, siis käsittääkseni niitä lehmiä.

Lehmän teurastaminen on jo suurimassa osassa Intiaa kielletty. Laillisia teurastamoita on noin 3600 mutta laittomia arvellaan olevan yli 30.000. Lisäksi lehmiä kuljetetaan teurastettavaksi lakien vastaisesti osavaltioiden rajojen yli. Karnatakassa - kuten koko Intiassa - valtaapitävä Hindunationalistien BJP puolsi kieltolakia hyvin kirjavilla perusteluilla: se suojelee karjaa, maito ei muuten riitä, lehmän virtsan hyödyistä on lääketieteellisiä näyttöjä ja sitä paitsi sama kielto on voimassa Kuubassa ja Iranissakin. Ennen kaikkea teurastuskielto sopii BJP:n äänestäjien vegetaristiseen ajatusmaailmaan.

Vegetaristista ajatusmaailmaa on helppo kannattaa Intiassa. Olen toki aatteen osalta puolueellinen - olen nimittäin äänestänyt lähes joka aterialla OvoLaktoVege-puoluetta pian 30 vuotta. Mutta täällä moni lihansyöjäkin sortuu kehumaan kasvisruokia.

Nälkäisenä tervehtien Tapani
- siirtomaaherra laittaa nyt päivällisen itse: riisin kera valmispaketista Paneer Makhania, tuorejuustoa tomaatti-kermakastikkeessa, mausteina mm. inkivääriä, chiliä ja valkosipulia jne… Leena tulee kohta töistä.

P.S. Vähän kyllä harmittaa. Mentiin sunnuntai-iltana ikään kuin nyljettäviksi eli ystävien kanssa lasilliselle punaviiniä sisäpihan Toscanoon. Hyvä ruokaravintola, listalla runsas valikoima maailman viinejä. Jotka muuten ovat suhteessa muuhun tarjontaan kalliita. Alle 40 euron ei saa mitään muuta kuin intialaista. No tilasimme pullollisen espanjalaista Sangre del Toroa. Täkäläisen tavan mukaan tarjoilija halusi, että tilaaja hyväksyi pullon lämpötilan koskettamalla sitä kädellään. Intian ilmastossa juoman kylmyys on kunnia-asia. Ja se punkkupullohan oli jääkylmä! Oli lisäksi ainoa sitä laatua. No, sitten tilattiin toista lajia ja vaadittiin huoneenlämpöistä pulloa. Tarjoilija palasi ja valitteli, että tämäkin oli jääkaappikylmää, mutta tämä toinen kuudenkympin pullo oli sopivaa. Paitsi meidän mielestä: liian kallista! Seuraava vaihtoehto tuntui käteen lämpimältä kuin hellan päällä säilytetty. Pois! Neuvottelun jälkeen tarjoilija lupasi sopivan lämpöisen, ranskalaisen Cotê du Rhonen viinin, vuosikertaa 2004, n. 46 euron hintaan. Pullo tuotiin tunnusteltavaksi ja viininjanoinen herra siirtomaaherra hyväksyi sen. Makuunsa nähden liian lämpöistä sekin oli mutta illan tuulessa se jäähtyi n. 20-asteiseksi. Kun lasit olivat tyhjät, totesimme: kohtuullinen viini, kohtuullisempi mieli.

Miksi täällä tulee savu korvista?

Ystäväni Jukka (lukija jjaak) pelasti tämän perjantain aiheen. Hän nimittäin toivoi, että kirjoittaisin intialaisen ruuan ihanasta ja ehdottomasti tärkeimmästä perusmausteesta, koska itsekin on innokas chilikasvattaja.

Laitan tähän alkuun Jukan lähettämää perustietoa: ”Tulisimmat tunnetut chililajikkeet tulevat sieltä Intian niemimaalta. Tulisin luotettavasti mitattu chililajike on Naga Morich (Capsicum chinense), josta on mitattu useampaan kertaan yli 1 000 000 scovillea (Wiki). Intialaiset eivät kuitenkaan taida muistaa, että chili on tuontitavaraa eurooppalaisten löytöretkeilijöiden toimesta sieltä 1500-1600 luvuilta… - Niin, juuri Kolumbus se tarinan mukaan nimesi chilin chilipippuriksi, kun luuli olevansa siellä Intiassa, missä pippuri kasvaa mutta olikin siis siellä eAmerikoissa. Eivät kuitenkaan ole kasveina sukua toisilleen, meinaan chili ja se pippuri...”

Chilin järkyttävän suloinen polte on käytännössä helppoa päästä tuntemaan täällä. Edellisellä Intian matkallani sain vatsataudin ja pyysin hotellin ravintolasta jotakin tautiselle sopivaa ravintoa. Tarjoilija tiesi heti mitä ”mietoa keittoa” minun pitää ehdottomasti syödä. Mietoahan se oli kun savu tuli korvista. Mutta itse asiassa vatsakin rauhoittui - keiton ansiosta tai siitä huolimatta.

Monesti luullaan, että Intiassa curry tai chili on kaikessa ruuassa mukana. Olen kuitenkin onnistunut löytämään myös hyvin pehmeitä makuja. Uskon että käsite ”intialainen ruoka” on vielä mahdottomampi yleistys kuin ”eurooppalainen ruoka”. Vai osaatko eurooppalaisena määritellä sen?

Iloisesti tervehtien Tapani
- vatsa kunnossa ja nauttien siitä että otsansa hiessä pitää intialaisen ruokansa syömän

P.S. Vähän kyllä harmittaa. Monsuunin vuoksi tänään on hyvin tuulinen päivä, puolipilvistä, mutta ei ole satanut kertaakaan. Kirjoitan tätä tekstiä asuntohotellimme kattoterassilla. Eväänä oli oluttölkki, jonka ehdin juuri juoda vähän yli puolen välin. Sitten tuli tuulenpuuska ja tölkki lensi maahan nurin. Tuijotin kiukkuisen hämmentyneenä taivasta. Sitten katseeni osui vieressä sijaitsevan United Breweriesin pääkonttorin ylimmälle kattoterassille. (Intialainen UB tekee muuten erittäin hyvää Kingfisher-olutta. Ja lienee maailman kolmanneksi suurin panimoyhtiö, omistaa Scottish & NewCastlen kautta mm. Hartwallin). Näin kuinka UB:n kattoterassilta poistui mies, jolla taisi olla jokin salainen ase. Kaatunut olut sattui olemaan Budweiser.

Kuvassa taustalla näkyy aivan meidän talon vieressä sijaitseva UB Groupin tornitalon huippu - mutta ylimmällä terassilla ei ole ketään, eikä keskellä kuvaa lojuvalla naapurin rouvalla ole mitään tekemistä kaatuneen oluttölkin kanssa.

Pommi voi olla kenellä tahansa

Minua epäillään, minua valvotaan, minua tutkitaan ja tarkastetaan niin, että tästä voisi kehkeytyä vainoharhaisen herkälle Suomi-pojalle koomis-traumaattinen stressireaktio. Intiassa nääs tapahtuu terrori-iskuja ja uusia uskotaan tulevan. Varsinkin pelätään pakistanilaisia ääri-islamisteja ja kotimaiset naxaliitit eli maolaississitkin ovat arvaamattomia. Siksi kaikkialla on vartijoita. Jokaisen pikkuisen paremman pikkupuodinkin ovella seisoo vahti tai kaksi. Hotellien ja ostoskeskusten ovilla on metallinpaljastinportit ja vartijat heiluttelevat piippailevia miinaharavia ihmisten kassien ja miesten taskujen edessä. Parkkihalliin tai esimerkiksi meidän UB Cityn pihaan ajettaessa auton alle katsotaan peilillä ja tavaratila tarkastetaan.

Mutta. Olen nyt ollut kolme viikkoa täällä ja tarkkaillut vartijoita aktiivisesti vahvuuksilla varustettujen aurinkolasieni takaa. Näennäisvalvontaa tekevät nämä työllistämispolitiikoilta koppalakinsa saaneet:

1. Ne vähän kärpäslätkää tukevammat metallinpaljastimet piippailee aina samalla tavalla ja vartijat hymyilevät iloisesti aina kun laite toimii. Mutta kukaan ei ole käynyt turvakoulutuksen osaa 2: ”Mitä teet jos vehje piippaa”. Siispä kukaan ei koskaan katso sinne laukkuun tai taskuun selvittääkseen mikä ase sen piippauksen aiheuttaa.

2. Meidän talon parkkipaikan vahdin kärpäslätkästä oli toissapäivänä patteri lopussa. Yhdessä kassissa oli mm. kuusi oluttölkkiä ja säilykkeitä, mutta vehje ei inahtanutkaan. Vartija heilutteli muina miehinä mykkää haravaansa kassin kyljessä ja koetti samalla vaivihkaa tunnustella kädellä. Arveli, että me emme huomaa mitään vajaatoimintaa ja yritti vähän kurkkia kassiin. Ei havainnut mitään pommia ja jäi hämillisenä hymyilemään impotentin vehkeensä kanssa.

3. Vartija katsoo peilillä aina meidän tila-automme keulan alle, mutta ei muihin kohtiin. Lokasuojien sisäpuolelle mahtuisi ainakin 20 kg räjähteitä. Tavaratilaan aina kurkistetaan, mutta esimerkiksi matkustajien ovia ei avata. Tummennettujen ikkunoiden pimentoon meidän jalkatiloihin mahtuisi ainakin 200 kg räjähteitä.

4. Tänään Mantri Squaren kauppakeskuksen kaikki miinaharavat olivat poikkeuksellisesti huollossa. Pääovella kuusi vartijaa taputti kevyesti miespuolisten tulijoiden housujen etutaskuja. Naiset saivat vilauttaen avata käsilaukkunsa naisvartijalle. Yhdeltäkään tulijalta ei otettu pois asetta vyön alta, ei taskusta, ei laukusta. Rahani sain antaa kasööreille ihan itse.

Valvonnan keskeltä tervehtien Tapani
- jonka hatun alta ei ole koskaan pommia löydetty

P.S. Vähän kyllä harmittaa. Ostin alennusmyynnistä kaksi intialaista pyhäpaitaa. Musta maksoi 4 e ja keltainen 7 e. Olisi pitänyt ostaa kolme - vai mitä mieltä olette?

Kasti, kunnia ja kehitys

Pariskunta tapettiin ’kunnian’ vuoksi. Näin otsikoi The Times of India yhdellä palstalla pienen uutisen ja lehden tuomitseva kanta tapahtuneeseen käy ilmi ’kunnia’-sanan lainausmerkeistä. Jutussa kerrotaan että mies (30) ja vaimo (20) ammuttiin Intian maaseudulla. Murhasta pidätettiin naisen kaksi veljeä ja setä, jotka eivät olleet pitäneet aviomiehen kastia naiselle sopivana. Murhaajat säästivät kuitenkin pariskunnan yksivuotiaan lapsen. Naisen sukulaiset kokivat, että kastisäännöt rikkova avioliitto häpäisi koko suvun ja kuolema oli ainoa tapa korjata häpeä. Intiassa tehtiin viime vuonna 326 tämän tapaista ”kunniamurhaa”.

Kastilaitos ja siihen liittyvä syrjintä kiellettiin virallisesti Intian perustuslaissa vuonna 1950. Etenkin maaseudulla kastit ovat vielä hyvinkin voimissaan. Joku kolumnisti totesi, että kasti on vaaleissa merkittävin valintaperuste. Tärkeintä ei ole ehdokkaan pätevyys vaan äänestäjän kanssa yhteensopiva kasti. Tästä syystä valtaapitävien joukko kuvastaa Intian kastien maailmaa ja toimii kirjoittajan mukaan Intian kehityksen pahimpana jarruna. Muistaakseni hän ehdotti kaupunkilaisopiskelijoille maaseudulle suuntautuvia lähetysretkiä, joilla he kertoisivat hienoista kaupunkilaisista arvoista. Palatessaan he sitten toisivat vastavuoroisesti kaupunkilaisille parempaa maaseutuasioiden ymmärtämystä. Tämä kaikki kehityksen edistämiseksi. Kaunis ajatus.

Mitä on kehitys? Voisin kuvitella että köyhällä maaseudulla se tarkoittaa enemmän ruokaa ja varmempaa toimeentuloa, mutta ei välttämättä muita muutoksia. Ei ainakaan kastijakoon, joka enemmistön mielestä ylläpitää tuttua ja turvallista järjestystä. Bangaloren menestyvässä IT-keskuksessa on helppo nähdä kaupunkilainen käsitys kehityksestä: korkeammalle ja koreammin, enemmän ja makeampaa. Kauniita ajatuksia. Kunhan vain huonompi väki pysyy poissa paremman väen paikoista. Kastijako säilyy.

Kehitystä tervehtäen Tapani
- mutta kehitystä myös epäillen

P.S. Vähän kyllä harmittaa. Hississä lukee ”20 henkilöä tai 1360 kg”. Keskimääräinen hissimatkustaja painaa täällä siis 68 kiloa. Siirtomaaherran paino on nyt pudonnut pari kiloa vaikka vatsa onkin kunnossa - mutta jalka on kipeytynyt yllättäen alkaneesta jokapäiväisestä kuntouinnista. Eilen joutui keskeyttämään ja tänään jättämään väliin. Miten tässä nyt kehittää painonpudotusta vielä 9 kiloa? Hissiin pitää mahtua, koska meikäläisen kasti saa käyttää portaita vain tulipalon sattuessa. Pitäisikö taas syödä salaattia?

Pornistan jätti Intian kakkoseksi

Kyllä nyt intialaisten kelpaa ilkkua arkkiviholliselleen ”Pornistanille”, kuten Times of India otsikossaan nimittää naapuriaan. Intian lehdissä on riemuiten noteerattu Googlen tilastoja, joissa Pakistanilla on kunnia olla asukasta kohden suhteutettuna maailman kärjessä monilla kyseenalaisilla hakusanoilla.

Pakistan on ykkösenä esimerkiksi sanoilla ’hevonen seksi’ vuodesta 2004, ’aasi seksi’ vuodesta 2007, ’raiskauskuvat’ ja ’raiskausseksi’ vuodesta 2004, ’lapsiseksi’ 2004 - 2007, ’eläinseksi’ vuodesta 2004, ’koiraseksi’ vuodesta 2005. Pakistan on myös kärjessä yleistermillä ’seksi’ ja tietenkin sanalla ’kameliseksi’ - sekä muutamalla lehtien mukaan painokelvottomalla hakusanalla.

Miksi Pakistan on Intian arkkivihollinen? Taustalla on aivan muuta kuin kilpailu nettipornon herruudesta. Brittien siirtomaa Intia itsenäistyi selkeästi ennen Googlen perustamista eli 1947 kahdeksi valtioksi. Hindut muodostivat Intian ja muslimit Pakistanin, jonka erillinen itäosa itsenäistyi 70-luvulla Bangladeshin valtioksi. Intia ja Pakistan ovat koko historiansa ajan kiistelleet, tapelleet ja sotineetkin muslimienemmistöisen Kashmirin omistuksesta. Tämä raja-alue kuuluu Intiaan mutta herättää intialaisissa omistushalun lisäksi epäluuloa muslimiterroristien pesäpaikkana. Kashmir kiristää valtioiden välejä ja toimii jatkuvan nokittelun pontimena. Aiheesta näyttää olevan päivittäin jotakin TV-uutisissa tai lehdissä.

Mistä tulee tämä ”Pornistan”-vahingonilo? Pakistan on siis muslimivaltio mutta Intiassa ei ole virallista valtionuskontoa. Monien intialaisten mielestä pakistanilaiset ovat epäluotettavia ja tekopyhiä uskonnollisuudessaan - ja mikäpä sitä mukavammin alleviivaa, kuin todettu ykkössija nettipornon etsiskelyssä. Sentään yhdessä täkäläisessä uutisessa mainittiin, että aiemmassa Google-raportissa kokonaispornoilijoiden ykkössijaa pitivät siveämieliset intialaiset. Eli kyllä täälläkin osataan.

Siveämielisesti tervehtäen Tapani
- joka ei ole koskaan käynyt Pornistanissa

P.S. Vähän kyllä harmittaa. Tänään Leena tekee etätöitä kotitoimistosta. Työskentelyyn tarvitaan laajasti huoneistomme laajakaistayhteyttä. Kokemus on osoittanut, että jos olemme molemmat samaan aikaan netissä, minun koneeni toimii kuormitetussakin verkossa mutta Leenan kone lentää ulos tarkasti palomuuratusta NSN:n verkosta. Tämä tarkoittaa sitä että Leenan verkkotarve voittaa ja minä saan tänään luvan vasta työpäivän jälkeen ryhtyä tarkistamaan noita pakistanilaisia hakusanoja ja koettaa googlata Intiaa taas ykkössijalle…

Jumalia on miljoonia mutta liikenteessä kuollaan

Bangaloressa on tavallinen 8 miljoonan intialaisen liikenne. Ajokaistoja ei ole tai niitä ei noudateta, eikä välttämättä muitakaan meikäläisille tuttuja liikennesääntöjä. Jokainen voi ajaa siitä mistä ajoneuvollaan mahtuu, kunhan tööttää. Ja voi ajaa vaikka ei mahtuisikaan, yleensä se jonka keula on pisimmällä on oikeutettu kiilaamaan. Taaempana oleva väistää ja tööttää. Kuorma-autojen ja riksojen perässä lukee yleensä ”Sound Horn” eli ne toivovat mieluummin varoittavaa tööttäystä kuin päälleajoa.

Parven etenemisen logiikka toimii. Edessä olevia varoitetaan, sivuilla olevia varotaan. Varmaan tuttua menoa jokseenkin kaikkialla Aasian liikenteessä. Jollei meno muuten pelota, niin suosittelen riksakyytiä. Kokeiltiin vauhdin hurmaa Punessa ja siinä tunsi kuinka naapurit tulivat melkein iholle!

Seitsemän vuoden kuljettajakokemus Bangaloren liikenteessä, ikää 23 vuotta. Autonkuljettajamme Kumar on nuori mutta ajaa hyvin varmasti. Hän aloitti 16-vuotiaana riksakuskina ja on nyt ajanut muutaman vuoden Toyota Innovalla autovuokraamon palveluksessa.

Yksi hindulaisuuden miljoonista jumalista on Hanuman, apinankasvoinen voiman jumala. Kumar kertoi, että Intiassa yleensä voimailusalin seinällä on Hanumanin kuva. Meidän auton etuikkunalla on pieni Hanuman-patsas. Intiassa ja yleensäkin Aasiassa näyttää siltä, että jokaisella autoilijalla on autossaan jokin suojelusenkeli, jumalankuva tai amuletti. Luulen että tämän ansiosta jokainen uskaltaa ajaa täkäläisessä liikenteessä ja vielä mielipuolen lailla. Meikäläiset ei taida uskoa liikenteessä suojeleviin voimiin? Luotetaan enemmän autokouluun ja liikennesääntöihin.

Asukkaita on Bangaloren kaupungissa 8 miljoonaa, Suomessa 5 miljoonaa. Viime vuonna liikenteessä kuolleiden määrät olivat Bangalore 761 - Suomi 279. Kehitys on täälläkin ollut viime vuosina positiivista ja sitä selitetään muun muassa kaksipyöräisten motoristien kypäräpakolla. Alan varmaan seuraavaksi kerätä kuvia hauskoista kypärävirityksistä, jotka eivät taatusti pysy päässä onnettomuudessa . Mutta onhan täällä näitä jumalia.

Luottavaisesti tervehtäen Tapani
- joka käyttää Kumarinkin kyydissä aina turvavyötä

P.S. Vähän kyllä harmittaa. Olen outo herra siirtomaaherra ja haluaisin käveleskellä kaupungilla. Mutta jalkakäytävät ovat keskimäärin kuin pommin jäljiltä. Kadun ylittäminen on pelottavaa, kun autot ei väistä ja kaksipyöräinen voi kaahata mistä suunnasta tahansa. Pitää katsoa viiteen suuntaan: vasemmalle, oikealle, eteen, taakse ja kuoppaiseen tiehen. Kuudenteen suuntaan eli ylöspäin ei ehdi katsomaan, paitsi jos haluaa siirtyä elämänsä pyörässä seuraavaan elämään. Jokainen täällä varmaan toivoo seuraavaksi syntyvänsä ison auton kuljettajaksi. Mitä isompi auto Intiassa, sitä isompi etuajo-oikeus.
- No, meilläpä onkin tila-auto ja autonkuljettaja puhuttelee meitä Sir ja Madam. Kuvassa taustalla Kumar, edustalla Sir Sami, Madam Leena ja Madam Mimi:

Siirtomaaherra ei valita kun saan valita

Helppoa on täällä tuntea itsensä siirtomaaherraksi. Intialaisista 55 % on köyhiä, kertoo YK:n tuore mittari Multidimensional Powerty Index. Se kartoittaa paitsi tuloja, myös oloja, kuten koulutus, terveydenhuolto, puhdas vesi, lapsikuolleisuus . Meillä Oakwood Premiere Prestige -asuntohotellin asukkailla Bangaloressa on kaikki niin hyvin.

Mutta Intiassa on siirtomaaherran niskassa valinnanvapauden ies. Sen huomasi Intian suurimassa ostoskeskuksessa, nimeltä Mantri Square Mall. Meidän siirtomaaherrasväki katsasti ensin pikaisesti neljää kerrosta: kauppoja, shoppeja, butiikkeja, myymälöitä… oli iso kuin Kamppi kertaa Jumbo. Sitten laskeuduttiin lauantaiostoksille pohjakerroksen Spar Markettiin - oli iso kuin Tuurin kyläkauppa. Riisiä, soosia, pastaa, voita, leipää, juustoa, keksejä, kaljaa… Käsittämättömät valikoimat kaikenlaista tuttua ja outoa täytettä uuden keittiön kaappeihin. Ostoskärryllisen valitsemiseen meni uuvuttavat kaksi tuntia.

The Times of India -sanomalehden kolumnisti Pransenjit Chowdhury kirjoittaa tänään tuttavastaan, joka vierailulla rikkaan miehen talossa kohtasi hillittömän vieraanvaraisuuden ja valitsemisen vaikeuden:
”Miesparka pyysi appelsiinimehua, jolloin häneltä kysyttiin luomua vai tavallista, lisättyä kalsiumia vai ilman ja vielä minimi vai maksimi määrä hedelmälihaa? Tällöin mies siirtyi sukkelasti teehen. Mutta silloin hänen oli valittava ceylonilaista, yrttiteetä, rooibosta, hunajapensasta, jääteetä tai vihreää. Ceylonilaisen kanssa piti valita maidoksi vuohen, kamelin tai lehmän maitoa. Makeutukseksi oli valittavana juurikas- tai ruokosokeria.
Uupuneena yltiöpäisen monipuoliseen vieraanvaraisuuteen vieras päätti tyytyä lasilliseen vettä. Kuplavettä vai tavallista, kysyttiin häneltä. Kuplavettä, hän vastasi. Häneltä pyydettiin selventämään, maustettua vai maustamatonta? Asia ratkesi lopulta, kun mies ei kestänyt enää vaan puhkesi raivoon: kuolen mieluimmin janoon!

Intiassa noin 400 miljoonalla köyhällä on päivittäin valinnanvapautta vähemmän kuin päivittäisen kaloritarpeen verran, joillakin alueilla vaihtoehtoina toki myös kuoleminen janoon tai saastunut vesi. Onneksi valtava valinnanvapaus on meille runsaudessa eläville itsestäänselvyys.

Iloisesti tervehtäen
Tapani
vapaa siirtomaaherra ja vaihtoehtokotimies

P.S. Vähän kyllä harmittaa. Meillä on huoneistossa tiskikone mutta kysyväkään Kolumbus ei löytänyt mielettömästä marketista minkäänlaista konetiskiainetta. Myyjätyttö tarjosi ensin pyykinpesujauhetta, sitten kodin putkimiestä ja lopuksi jotain teräspatojen kuurausjauhetta. Siirtomaaherran tiskikone saa levätä. Tiskien hoitamiseksi valitsin täkäläistä työvoimaa suosivan vaihtoehdon: huoneistossamme päivittäin käyvä siivouspartio jatkaa tiskaamista käsin.

Residential Permit - puoliorvon kotimiehen kosketus byrokratiaan

Nyt olen virallisesti ”HOUSE HUSBAND”. Eikä siihen tarvittu kuin kaksi käyntiä Foreigners Regional Registration Officeen. Nyt minulla on oleskelulupa ja kotimies saa tulla ja mennä ja nauttia oleskelustaan Intiassa viisuminsa mukaisesti. Ja vapaasti koska isäni lepää jo haudassa.

Kuljettajamme vei Leenan ja minut virastoon aamulla klo 9. Ulkona talon seinustalla seisoi useita kymmeniä ihmisiä hyvässä jonossa. He eivät nimittäin olleet intialaisia. Avustajamme Noor sen sijaan onneksi oli ja hän oli jonossa valmiiksi kärjessä. Meillä oli mukana passit, hakemukset, kopioita passista, viisumista, työsopimuksesta, todistus pysyvästä majoituksesta ja vielä viisi valokuvaa. Paperiniput ja passit annettiin Noorille, joka oli Leenan työnantajan palkkaama Crown Relocationsin ammattilainen.

Ja sitten odottamaan. Odotushuoneena toimi viraston kyljessä oleva katos, jossa oli pölyinen maalattia, pulunkakkaisia muovipenkkejä ja -tuoleja. Ystävät olivat jo etukäteen neuvoneet, että viraston vessaan ei pidä mennä vaan hotelliin, kadun toiselle puolelle. Mutta mikäs siinä oli lueskella päivän lehteä, mukana vesipullo, varjossa mukavasti noin +25. Ympärillä pyöri miehiä, naisia, lapsia; kaikista maista ja kaiken värisiä, mutta minä olin tietenkin valkoisin. Yllättäen jo reilun tunnin kuluttua Noor vinkkasi meidät ovelle luovuttamaan paperimme henkilökohtaisesti.

Intian kieli on kuulkaa vaikeaa. Hakemuksen käsittelyssä ensimmäinen virkailija rengasti kynällä passien ja viisumien valokopioista tärkeät numerot ja päivämäärät, ja tarkasti, että ne olivat yhtäpitävät oleskelulupahakemuksen kanssa. Murahteli jonkin kysymyksen, jota en ymmärtänyt toistettunakaan. Sanoin etten ymmärrä, voitteko vielä kerran toistaa kysymyksen, jolloin hän sanoi minusta selvästi, että tietenkin sen voi toistaa ja laittoi sitten papereihin puumerkkinsä. Mutta ei toistanut kysymystä. Mitähän se jätti toistamatta?

Sitten seuraava virkailija saman pöydän ääressä tarkasti, että tarkastus oli tehty, kirjoitti oman puumerkkinsä ja antoi meille käsittelynumeron sekä luukkunumeron 2. Sitten jonotettiin erilliseen huoneeseen, missä kolmas virkailija (edellisistä rumista miehistä poiketen kaunis nainen) tarkasti, että kaikki tarkastukset oli tarkastettu ja päästi meidät jonottamaan luukulle 2. Luukulla neljäs virkailija (nainen) otti tietokoneen kameralla naamakuvan (vaikka meillä oli 5 kuvaa mukana!), syötti taatusti tarkastetut tiedot koneelle, antoi lopuksi kuitin ja käski noutamaan lupapaperin klo 16.30 samana päivänä. Tähän hakemuksen jättämiseen meni 1 ½ tuntia.

Iltapäivällä saimme vajaassa puolessa tunnissa lupapaperit . Jotka piti vielä itse tarkasti tarkastaa, etteivät tarkastajat olleet tarkastaneet epätarkasti. Olimme kuulemma onnekkaita, kun selvisimme koko operaatiosta yhteensä parin tunnin jonotuksella. Ilman pätevää avustajaa siihen voisi mennä päivä tai ruuhkasta riippuen jopa toistakin.

Intialainen byrokratia osaa joustaakin. Hakemuksen kaikista vaihtoehdoista ”House Wife” oli tähän tilanteeseen sopivin ammatti, koska se ei vaatinut intialaista kutsukirjettä eikä työsopimusta. Siispä siihen vain kynällä korjaten vaimon paikalle mies! Näin ammatikseni tuli siis ”House Husband”, mutta tässä ammatissa tarvitaan ilmeisesti jonkinlainen holhooja. Onneksi eivät vaimoa siihen kuitenkaan valtuuttaneet, vaan kohtaan ”isän/puolison nimi” on kirjattuna isävainajani Erkki!

Tervehtäen Tapani Erkin poika,
onnellinen puoliorpo ja intialainen kotimies

P.S. Vähän kyllä harmittaa. Leenalla ei nääs vastaavassa kohdassa ole merkittynä mitään holhoojaa. Ilmeisesti koska hän on ”Project Management Manager”. Sovinistinen tittelinpalvontakulttuuri se on täällä vallalla…

Bangaloresta kajahtaa - kohta

No niin,
Kepan vaatimuksesta blogin pohja on luotu. Otsikko on hieno ja sen alla vakavasti velvoittava ingressi. Tämän päivän työvoimat kuluivat lomalaiselta siihen. Ilta alkaa pimentyä. Taidan lähteä latautumaan saunaan ja kirjoitan ensimmäisen oikean bloggaukseni vasta huomenna. Intiassa nimittäin menee havaintojeni mukaan aina yhden asian hoitamiseen yksi päivä.

Leena menee aamulla lääkäriin vatsatautinsa takia - vaikka minulta on saanut oikeita hoito-ohjeita jo 11 päivää ja ihan ilmaiseksi. Minä pääsin omilla ohjeilla ja ihan vaan Imodiumilla varpusparvitaudista eroon viikossa. Mutta kukaan ei ole guru omalle vaimolleen.