Nyt olen virallisesti ”HOUSE HUSBAND”. Eikä siihen tarvittu kuin kaksi käyntiä Foreigners Regional Registration Officeen. Nyt minulla on oleskelulupa ja kotimies saa tulla ja mennä ja nauttia oleskelustaan Intiassa viisuminsa mukaisesti. Ja vapaasti koska isäni lepää jo haudassa.
Kuljettajamme vei Leenan ja minut virastoon aamulla klo 9. Ulkona talon seinustalla seisoi useita kymmeniä ihmisiä hyvässä jonossa. He eivät nimittäin olleet intialaisia. Avustajamme Noor sen sijaan onneksi oli ja hän oli jonossa valmiiksi kärjessä. Meillä oli mukana passit, hakemukset, kopioita passista, viisumista, työsopimuksesta, todistus pysyvästä majoituksesta ja vielä viisi valokuvaa. Paperiniput ja passit annettiin Noorille, joka oli Leenan työnantajan palkkaama Crown Relocationsin ammattilainen.
Ja sitten odottamaan. Odotushuoneena toimi viraston kyljessä oleva katos, jossa oli pölyinen maalattia, pulunkakkaisia muovipenkkejä ja -tuoleja. Ystävät olivat jo etukäteen neuvoneet, että viraston vessaan ei pidä mennä vaan hotelliin, kadun toiselle puolelle. Mutta mikäs siinä oli lueskella päivän lehteä, mukana vesipullo, varjossa mukavasti noin +25. Ympärillä pyöri miehiä, naisia, lapsia; kaikista maista ja kaiken värisiä, mutta minä olin tietenkin valkoisin. Yllättäen jo reilun tunnin kuluttua Noor vinkkasi meidät ovelle luovuttamaan paperimme henkilökohtaisesti.
Intian kieli on kuulkaa vaikeaa. Hakemuksen käsittelyssä ensimmäinen virkailija rengasti kynällä passien ja viisumien valokopioista tärkeät numerot ja päivämäärät, ja tarkasti, että ne olivat yhtäpitävät oleskelulupahakemuksen kanssa. Murahteli jonkin kysymyksen, jota en ymmärtänyt toistettunakaan. Sanoin etten ymmärrä, voitteko vielä kerran toistaa kysymyksen, jolloin hän sanoi minusta selvästi, että tietenkin sen voi toistaa ja laittoi sitten papereihin puumerkkinsä. Mutta ei toistanut kysymystä. Mitähän se jätti toistamatta?
Sitten seuraava virkailija saman pöydän ääressä tarkasti, että tarkastus oli tehty, kirjoitti oman puumerkkinsä ja antoi meille käsittelynumeron sekä luukkunumeron 2. Sitten jonotettiin erilliseen huoneeseen, missä kolmas virkailija (edellisistä rumista miehistä poiketen kaunis nainen) tarkasti, että kaikki tarkastukset oli tarkastettu ja päästi meidät jonottamaan luukulle 2. Luukulla neljäs virkailija (nainen) otti tietokoneen kameralla naamakuvan (vaikka meillä oli 5 kuvaa mukana!), syötti taatusti tarkastetut tiedot koneelle, antoi lopuksi kuitin ja käski noutamaan lupapaperin klo 16.30 samana päivänä. Tähän hakemuksen jättämiseen meni 1 ½ tuntia.
Iltapäivällä saimme vajaassa puolessa tunnissa lupapaperit . Jotka piti vielä itse tarkasti tarkastaa, etteivät tarkastajat olleet tarkastaneet epätarkasti. Olimme kuulemma onnekkaita, kun selvisimme koko operaatiosta yhteensä parin tunnin jonotuksella. Ilman pätevää avustajaa siihen voisi mennä päivä tai ruuhkasta riippuen jopa toistakin.
Intialainen byrokratia osaa joustaakin. Hakemuksen kaikista vaihtoehdoista ”House Wife” oli tähän tilanteeseen sopivin ammatti, koska se ei vaatinut intialaista kutsukirjettä eikä työsopimusta. Siispä siihen vain kynällä korjaten vaimon paikalle mies! Näin ammatikseni tuli siis ”House Husband”, mutta tässä ammatissa tarvitaan ilmeisesti jonkinlainen holhooja. Onneksi eivät vaimoa siihen kuitenkaan valtuuttaneet, vaan kohtaan ”isän/puolison nimi” on kirjattuna isävainajani Erkki!
Tervehtäen Tapani Erkin poika,
onnellinen puoliorpo ja intialainen kotimies
P.S. Vähän kyllä harmittaa. Leenalla ei nääs vastaavassa kohdassa ole merkittynä mitään holhoojaa. Ilmeisesti koska hän on ”Project Management Manager”. Sovinistinen tittelinpalvontakulttuuri se on täällä vallalla…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heijuu, sana on vapaa!